Ihan parasta piristysruisketta päivään antaa Hessun Fingeri: ajankohtaisuus kolahtaa kunnolla! 

Kun on ollut pappia, kanttoria ja hautuumaapuutarhuria nokikkain päivittäin ja alkavat vancouverit jytistä, Sanasta löytyy sisältöä jälleen joka lähtöön. :D

Istun kruunu päässä blyysisellä valtaistuimella. Kiloja heiluttaneet käsivarret eivät tunnu olevan moksiskaan. Hetki sitten elämä oli ihan mutua, nyt kaikuu korviin enne sorvin suhinasta. Elämä on päivää ja hetkeä. 

Joltakulta jäi piirakkaresepti antamatta. Joku toinen hakee kasinolle korviketta. Pienen kammarin ovi sulkeutuu. Elämä on hetkiä, joina ollaan elämisen ilosta. 

Kaikki, mitä matkaan tarvitaan, löytyy matkan varrelta, sanoi eräs pieniälyinen ajattelija. Ja jos huominen tuo jotain uutta, se on Huominen. Sitä ennen on vedettävä hirsi jos toinenkin ja hukuttava unihiekkaan.
 

Likipitäen vuosikymmenen ajan jatkunut päätoiminen televisiottomuuteni on lisännyt elinvoimaisuuttani, säästänyt aikaani ja silmieni turtumistappeja sekä auttanut minua olemaan autuaan vähätietoinen tosielämällisesti ilakoivista sarjoista ja päivänpolttavista kohuista. Hiljalleen Areenan täydeltä elämääni hivuttautunut sarjafilmiaddiktius on kuitenkin alkanut syöstä minuakin (!) kuoleman partaalle, sillä uusimpien aussitietojen mukaan jok'ikinen television edessä vietetty tunti lisää riskiä kuolla sydän- ja verisuonitauteihin. Avoimen vuodatuksen hengessä siis tunnustan tällä, vielä vajaalla, viikolla lyhentäneeni elinikääni ainakin kahta tv-tuntia vastaavalla elinikämäärällä. Kun ennusteeseen ynnää vielä vahvan itäsuomalaisen verenperinnön ja erinäiset päärynä-omenat, alkaa itkettää ihan silmissä (missäpä muuallakaan).

Mutta eilen tuli Kunnaat, tänään viikon ensimmäinen Katu. Ja olisi hyvä seurata uusinta uutta uutispuuroa ja keskustella keskusteluohjelmista. Ja sitä paitsi elokuvatietoisuus on jokaiselle parhaaksi. Juoksen kieli henkselien alla kartuttaakseni tietoisuutta ja elääkseni hermostumatta hermoilla. Ihan tässä sydän tykyttää ylikierroksia ja verisuonissa kohisee.

Valtakunnan päälehti tietää kertoa, että paikoillaan oleilu ja makoilu haittaa veren kolesteroli- ja rasva-arvoja - myös normaalipainoisilla. Tämä tarkoittaa, että tuloksia voi soveltaa myös pitkäkestoiseen istumiseen vaikkapa työssä. Ei siis ole vaaratonta tämä blogiaktiivisuuden virittäminenkään, vaikka siten voisikin virkeyttää ajatusmaailmaansa. Eikä tietenkään pidä unohtaa autoilun kurimusta, mikä hirvittävien ympäristöraiskausten lisäksi kurjistaa myös autoilijan sisikuntaa. Äh, ja minun kun piti juuri alkaa asennoitua auton omistamisen mahdollisuuteen. 

Ei uudeksi vuodeksi pidä lupailla mitään, kun kaikelta kuitenkin viedään pohja. Jos kuitenkin lupaisi olla pessimisti, negativisti, kuolemanpelkoinen ja ahdistunut, tulisi täyttäneeksi koko maailman odotukset yli ymmärryksen. Autuaita ovat nurjamieliset - heiltä ei tule mitään puuttumaan.

Kesken taidehistoriatutkija-jutun lukemisen havahduin onnen olemiseen. Ennen vanhaan onni käskettiin kätkemään. Olen imenyt tuon mantran itseeni kirjaimellisesti ja sanattoman tiukkaan, joten ihan oli havahduttava toteamaan: no mutta, minähän olen onnellinen. On paljot eväät onneen, paljon on aihella lapsella kiittää, kun lahjoja riittää kannettavaksi ja tunnettavaksi. On rakkaus, terveys, turvallisuus, hyvinvointi, vapaus, tasavertaisuus, taito, kyky, lahja, ominaisuus, sydän, risti ja ankkuri. On monia sydämeen mahtuvia käpyjä, joita nakertaa erilaisin etäisyyksin ja sylityksin. Kun vielä tulee kohdanneeksi ihmisen sydämestä sydämeen, ei onnen pidä tulla niellyksi olemattomiin.

Pysähdyin: miten paljon minuun on imeytynyt epätotta todellisuudesta, jonka musta-valkoinen katsanto ei tuota harmaan eri sävyjä eikä sateenkaarista prismaa? Kristalleista valo heijastuu väreinä; onni elää alkuhetkensä kätkyessä. Ei kynttilää laiteta vakkaan eikä sen alle, ei edes lakanalle, joten miksi onni kuuluisi niellä olemattoman oloiseksi mössöarkipuuroksi, josta ei erota jyvää akanasta, elämän sykettä suojakuoresta. Kristallin valotaito käy ilmi vasta, kun kide tapaa valon ja ne alkavat paistatella päivää. Kätkyen onni kätkee suojaansa vakan ja lakanan, jos vain annan sen palaa.

Tänään minä olen onnellinen. Olen päättänyt olla. Huomennakin.

Ystäväni aamuun valkeutui kysymys kysymysongelmasta. Sen valjetin minä: On olemassa kysymyksiä, joihin en halua enkä osaa vastata. Kun pysähdyn miettimään vastaamisen ongelmaa, ymmärrän, että kysymysten ei tulisi olla olemassa silloin, kun niihin ei ole vastausta.

Kun minut pysäytetään tuollaisilla kysymyksillä, hämmennyn ja sekoitun. Olen ehdoton enkä siksi pysty suoraselkäisesti vastaamaan mitään, jos ehdottomasti selkeää ja kohtalaisen yksiselitteisesti joko-taista vastausta ei ole. Tai hetkinen, ei ole kyse tästäkään kysymystyypistä. Ei, vaan siitä, että jotkin kysymykset eivät tiettyinä ajanhetkinä ole saavuttaneet täyteyttään, kun niillä ei ole paria - vastausta, joka niihin sopii. Se on sama asia kuin palapelin palaton kolo. Kun minulta kysytään palaa, yhtä tuhannesta, jota en sillä haavaa pysty massasta erottamaan, alan karttaa kysyjää ja kerätä tästä mielessäni esiintyvän hahmon ympärille kielteisiä ja negatiivisia varauksia. Se on kiusallista; minä haluan olla avoin ja jotenkin tasavertainen. Mutta minun maailmani lakien mukaan keräily-karttelutaloudessa on vähintäänkin defensseihin juurtunut oikeus toimia juuri noin.

Millaisia kysymyksiä sitten on? Miten niihin pitäisi suhtautua?

Kieliopillisesti kysymys kysymyksestä on kohtalaisen yksiselitteinen: kysymyssanat ja -liitteet kehiin, epäsuoria ja retorisia unohtamatta, niin se on siinä. Emotionaalis-filosofisesti kysymys on pulma ja pulmallinen. Pulmunen (lisäys teokseen Pihlajanorsu - Selkärangattomia selityksiä). Yksiselitteisyyden ihanne ei sekään mahtune kirjaimellisen merkityksen vaatimukseen. Konnotaatiossa ja metaforis-allegorisuudessa ja edelleen päiväkohtaisissa vaihteluissa ei ole tilaa ehdottomuudelle ja kyllä-eille. Assiit suattaa olla vuan suattaa olla olemattakii. Mistee sen ikinä tietää, jos vaekka ei tiijäkkää?

Rakkaat kanssamatkustajat ja muut svetisistisesti kutsuttavat kilpailijat, kertokaa minulle kysymys kysymyksestä, niin selvitän, miksi.

...Hyvää joulua tuubin täydeltä! 

Ja niin meni sekin kaunis ajatus blogielämän jouluisesta virkistämisestä. Menivät parillistenkin päivien suklaapalat, vaan jäivät nipunäpyttelyt raukeisiin puolen kuun ylittäneisiin perjantai-iltahetkiin. Vielä on kuusi palaa jäljellä. Ja sydän lyö pum-pum-pum.

Joulun alla humahdan olotiloihin. Ajattelen mainoslauseita, jouluralleja ja korttitalkoisiin venytettyä pöytää. Kuulin lukiotytön isän ostaneen tulostimen ja toisen saavan tandemin. Joopa niin, sitähän ne ovat olleet viime viikot: melua ja syljeskelyä. Mutta samalla kiitävi aika ja vierähtävi viikot. On hetki koti-iltaisen joulutortun mumssutuksen ja käärepaperiin käärimisen. Kun vielä kynttilästä leijuu valkosuklaa-vanilja, valmiustila on lähes perfecto.

Tekisi mieli askarrella jouluinen sähkökortti. Perinteeksi muodostunutta enkelikorttipalvelua ei löytynyt, joten on tuunattava idea uusiksi. Tekee kuitenkin mieli toivottaa ja tehdä tiettäväksi, että mieleni minun tekevi.

Nuuh, olen kovin kiusattu. Tekee mieli loikata pian Canal Grandeen ja kietoutua käsistä kätevän sukulaisnaisen loihtimaan lämmikkeeseen. Huomenna on suurista suurin kaivattu lomapäivä, jolloin voi laulaa vielä olevan joululomaa jäljellä. Vielä tilaisuuksiakin saanee:

Sunnuntaina lauletaan kauniita lauluja. 

"Tahdon oikeesti olla sinun enkä vain leikisti rakastaa", hyräili kollega naapurituolilla. Kerroin anna-sen-soidasta ja heiluttelin pipoa. Woo-o. Pyörin tuolillani kovempaa. Oi näitä aikoja!

Kermaperunoiden lämmetessä maistelin jo etukäteen eineslihapullaa ja jaoin olemisen ilosanomaa äänikirjasta. Jo ennen lahjakauden todellisia korkkaamisia sain ounastelevia tarjouksia 5000 palan unelmasta - sellaisesta, johon äänikirja sopii kuin nenä nenään.

Kotimatkalla virolainen tyttö lauloi tunnistettavia sanoja lapsen syntymästä. 100 kilometrin tuntivauhdissa lapset lauloivat siitä, kuinka jouluntähti on ehdoton. Niinpä niin, en etsi valtaa enkä loistoa, mutta kuulan kalloon saa sika. Tunnelmaa ja ruhollisia ajatuksia. Syvyyttä ja mahankurinan karheutta. 

Tahdon oikeesti elää jouluun enkä vain laatikkoa pakastaa!