”Kohtuudessa eläminen on tavallaan jatkuvaa paastoamista, tarpeellisen erottamista turhasta,” pohtii Kaarina Davis.

***

Selasin kymmenkunta sivua mammuttimaisten tarjousten vyöryä. Suuria numeroja, suuria pakkauksia, suuria tarpeellisuuksia. Jotain välttämätöntäkin? Jos ostaa yli 300 eurolla, saa risteilyn. Tavoitteen saavuttaminen tarkoittaisi yli 100 juhlamokkaa, joita yhdellä ostokerralla talouteen voi hankkia vain kaksi, vieläpä vain neljän tarjouspäivän ajan. Toisaalta, kun tuon ruokaympyrän alaviitteissä killuvan ravintoaineen hintakäyrän tunnistaa kavunneen, olisi vain arkisijoittamisen järkeistämistä ottaa vinkistä vaari. Mutta kohtuutta? Ollaan siinä rajoilla.

Mieleen hyppää sitaatti: "Vain vähän on tarpeen ja yksi ainoa." Silmä selasi tarjouslappuja, alennuskoodeja ja etukorttihyötylaskelmia. Etikettien, graafisten ilmeiden, lupausten ja lahjontojen pomppulinnassa vähään kiinnittyminen alkaa olla mahdoton missio. Tässä jossainko on kohtuus? Ainakin tässä on tarpeellisen erottaminen turhasta tarpeen.

Luen Slow-kirjasta siitä, kuinka amerikkalaiset kummaksuvat kävelemistä ja monenmaalaiset löytävät suorastaan aarteen alkaessaan kävellä välimatkojaan. Obelix minussa kummastelee hulluja roomalaisia ja kantelee hiidenkiveään. Samalla kuitenkin huomaan kilauttavani auton kaukosäädintä ja kuluttavani oktaaneja vain muutaman kilometrin tähden. Puolustaudun puolustusmekanismieni rasittuneisuudella, mutta kun kotipihan tietämillä puolituntematon juoksee terhakkaasti napit korvissa, on oman kohtuullistamistuntoni nuppi kaakossa. Kannan hiidenkiveni villisikatarjottimen ääreen - siellä sen on turvaisaa arvostella roomalaisia.

Näihin aikoihin päivästä yksi tarpeellisuuksista ovat iltatoimet ja yöunelle alun antaminen. Se tietäisi liikkeitä naputteluetäisyydeltä toisiin ulottuvuuksiin. Paasto jatkuu tarvetta ja turhuutta puntaroiden. Huomenaamuna se ehkä laulaa "mä tulin sun uniin, sun päiväkirjaan, mä tulin sun suunnitelmiin possunpunaisiin"?

***

PS Paasiainen.fi

Näin poliittiisesti päivän polttavina aikoina on paljon sanottavaa - pitää olla. Jokainen tsäänssi on mahdollisuus, tilanne on monille fifty-sixty. Sanottavapäivityksissä pistin merkin joihinkin lauseisiin: niissä(kin kai) on sitä jotain, mikä pittää tietee.

avauksia: Siviilipalvelus halutaan avata naisille. Veteraanien hoitokodit alkavat avata oviaan muillekin iäkkäille.

kantoja: Postilaki hyväksyttiin, ulosmarssi viivästyttää kantoa.  Metsästäjäliitto haluaa suurpetokannoille ylärajat.

kehitystä: Siellä (Facebookissa) voi myös kommentoida kävelykeskustan kehittämistä. Kehitys ei ole juurikaan kehittynyt.

totuuksia: Onhan valehtelukin eduskunnassa "muunnellun totuuden puhumista".

***

Tänään merkittävää on tuhkakeskiviikko: paastonaika alkaa. Luen paastovinkkejä ja pohdin asiaa omalta kohalta ite. Tiedän, ettei paastoajalta odoteta itsensä kurittamisen päivää vaan uusia avauksia vapauttamisen suuntaan ja oikeudenmukaisuuden edistämiseksi. Kohta alkaa olla aika pysähtyä muistikirjaan merkittyjen aiheiden äärelle. Sekin on vapautta(mista), että suuntaa oman nenän tuhkan kautta itseä isompaa kohti. Ei kahvittomuutta eikä sosekeittoja, vaan havahtumista ja tarrautumista avauksiin, kantoihin, kehitykseen ja Totuuteen.

Italian pääkaupunki, "ikuinen Rooma", on klassikko vailla vertaa.Rooma on yksi maailman romanttisimpia kaupunkeja eikä turhaan.Kaupungissa riittää nähtävää: Colosseum, Vatikaani, Pantheon, Espanjalaiset portaat, Pietarin aukio...

Ennen luonnon titityistä ja tippuräystäistä kevätserenadia teippasin kaihoisan haaveen matkatoimistoviestiin. Kriittinen lukijani kuitenkin alkoi rohkeaksi kyseenalaistajaksi: Miten niin gladiaattoriareena on romanttinen? Mitä romanttista on katolisen kirkon päämajassa - sikäli mikäli romanttisella viitataan romanttiseen rakkauteen - agapén vielä perustelisi? Espanjalaiset portaat ja Pietarin aukionkin vielä ymmärrän, mutta kyllä tuo kirjeviesti on jälleen yksi osoitus aliarvioimisesta. Jos romanttisuuteen vetoaisi, olisi katusoittaja ja kuppila paljon realistisempi isku kuin antiikinaikainen leijonillesyöttötanner ja ristiinnaulitsemisareena.

Vaan ei mikään estä Oo Las Palmasin laulajaa hihkumasta työtaukokeskusteluissa. Yksi on pakannut laukun Keski-Europpaa varten, yksi jos toinen on palannut lämpimistä maista. Eilen tietotoimisto kertoi lasten ottaneen haltuun thai-altaan.

Katson märkiä parvekelaseja ja ymmärrän. Miten onnellinen voikaan olla hän? Monia maisemia ei unohda, ne kultaa. Katson värillisiä ovia ja muistan, että roomat ovat jättäneet jäljen, vaikka nyt kauas eiliseen ja huomiseen on pitkä matka.

Shoppailun, kahviloiden ja nähtävyyksien loputon kaupunki New York. Iso omena sopii kaikille ja kaiken ikäisille ja haluat palata sinne aina uudelleen ja uudelleen.

Huumoria, oletan!

"Lukionsa tänä vuonna päättävät palelevat tänään penkkareissaan auton lavalla. Heidän innoittaminaan haasteemme täällä viikolla on rieha."

Kerran teatterilavalla sinisellä hetkellä.

Vähintään monesti tällä kolmipäiväiseksi ehtineellä viikolla olen havahtunut kahinaan: tiili- ja kiviseinät kaikuvat toppahousua. Saa olla kiitollinen, sillä kahvi- ja lounaspöydät saavat keskustelunjuurta: päivän mittaan vertaillaan lukemia ja voivotetaan jäisiä ajoneuvoja. Iltaan kääntyneellä kadulla toisilleen tuntemattoman näköiset puhuvat pakkasta. Hiiri vilahtaa pysäkiltä hankikoloon. Olisi jaettavaksi asti jännitystä sähkölukon hälytysalttiudesta.

Kiukustuneen pikkukokoisen isonveljen, pulkanvetäjän, jäinen suhde perässä vedettävään siskoon pelottaa, mutta haluan uskoa, että sisarrakkaus sulattaa jäisimmätkin tiivistevauriojäljet. Mielessäni kuvittelen tumman taivaan, pimentyneiden puiden ja lumiauran kolausten rinnalle pienten mielenliikkeitä. Kenpä tietäis ne.

Jäädyin. Ajatukset ovat puikkoina mielipiteiden räystäillä.

Tämän viikon haasteessa kolkutellaan oudoilla ovilla. Haasteen aihe on lainattu Laila Hietamiehen (nyk. Laila Hirvisaari) romaanin nimestä Vierailla poluilla, oudoilla ovilla (Otava 1983).

Kyllä Disney osaa: jottei yksikään Valtain lapsi jäisi ilman jokapäiväistä Disneyään, markkinaväki kiitää het viimeisen ponnistuksen perästä osastolle ilosanoman jakoon. Onhan se toki mukavaa, että winniethepoohit ja muut Disney-väännökset ja -originaalit piristävät sairaalanvalkoista ja haljua ilmanalaa, mutta hei jotain rajaa! Eikö aikanaan yli 70-vuotiaaksi työtä laulain tekevien kansalaisten kuuluisi saada hönkäistä edes vastasyntyneenä ilman mainonnan tuputusta? Ronanin äänen pipooni pigmentoima Isn't it a wonder as a newborn baby cries saa näin uusia sävyjä. Onneksi Ronanilta voi peukkupaikoittaa myös jatkoa ihmettelyyn: It's the way of the world when wrong takes hold of right, it's the way of the world in which we've all lost sight.. Hulluiksi sanoisin roomalaisia, jolleivät jenkit aina kiilaisi edelle. Argh!

***

On jo tovin ajan pitänyt ihmetellä perheinstituution rakoilua ja sanaston muutosta. Piti tovi tavata lehtijuttua, jossa avioliittoaan (tai jotain muuta auvoisaa suhdetta) terhakkaasti huoltavat puhuivat bonuslapsistaan. Tiedän bonuskortin, ykkösbonuksen ja tuplabonuspäivät sekä vakuutusbonukset; suomiraamattuni mukaan bonus tarkoittaa hyvitystä ja lisäpalkkiota. Lapseen liitettynä tämä antiikinaikainen laina on kuitenkin huonoista huonoin vitsi. Jos omaa lastani kutsuttaisiin bonuslapseksi, jättäisin kyllä uudeksi vanhemmaksi pyrkijän bonuksitta ja antaisin porttikiellon koko kanta-asiakasjärjestelmään. Olkoon sitten miten uusiota ja kierrätettyä elämä hyvänsä, jokin raja on ihmisarvolla. Eihän neekeriäkään enää ole!

***

...Tänä iltana oli määrä kirjoittaa argumentaatiota rypsiporsaasta. Meni kuitenkin morsgrisareiksi, vaan tallennanpa tähän päivän nimen, Rikun.

Riku (7.2.) on muunnelma nimistä Rikhard, Rickard tai Grigori, Gregori (jotka yleensä johtavat Reijoon ja Rekoon, 12.3.) tai joissain tapauksissa Ristostakin (15.3.). Rikun taustavaikuttajista Rikhard, engl. Richard, juontaa luultavasti muinaisenglannin nimestä Richeard, jonka alkuosa rice tarkoittaa "hallita" ja loppuosa hard tarkoittaa "kovaa". Rikhard tarkoittaa siis kovaa hallitsijaa. Tai kovaa riisiä (toim. huom.). Yleensä nimi on annettu miehille, joitain nais-Rikuja ja -Rikhardeja kuitenkin on tavattu.

"Muisti on läsnä olevaa mennyttä, ajattelu läsnä olevaa nykyisyyttä ja odotus ja tulevan ennakointi läsnä olevaa tulevaisuutta. Augustinus siis yksityistää aikakäsityksen sijoittamalla sen jättämän jäljen henkilökohtaisesti koettuun aikaan."

Fredrik Långin esseestä 'Aika historiana ja aika kohtalona' teoksessa Minä, sinä ja rakkaus ja muita aatehistoriallisia esseitä (Teos 2010, s. 30.)